Kun taas tajuaisi

Olen ollut ymmärtävinäni jotakin noitten siipiveikkojen jutuista viime aikoina, mutta en nyt ehkä sitten kuitenkaan täysin tajua. No niin, heti tuli korjaus yläkerrasta. Tajuat, mutta et halua uskoa. Ehkä siis niin. Vaikka kuinka tajuaisi periaatteessa, että ei ole muuta tietä kuin rakkaus, johon sisältyy anteeksianto, toisten ja itsen hyväksyminen täsmälleen sellaisina kuin he ovat ja toisten vapaan tahdon kunnioittaminen, ei se aina ihan niin yksinkertaista ole.

Monimutkaiseksi sen tietysti tekee oma mieli ja ehkä egokin, jotka eivät halua antaa ohjaksia rakkaudelle. Se on oikeasti pelottavaa. Pahinta mitä voisi tapahtua, on se, että alkaisin suvaita kaikkia, en hermostuisi rikotuista sopimuksista, ymmärtäisin toisten pelkoreaktioita ja olisin lempeämpi itselleni. Ai kamala. Parasta mitä voisi tapahtua on tietysti se, ettei tapahdu mikään, niin sitten voi sanoa siipiveikoille, että kyllähän minä yritin, mutta kun ei toimi…  Ja suorastaan taas näen sieluni silmillä, miten kaverit ensin vilkaisee toisiaan, puistaa vähän päätään ja sitten säteilee rakkautta tänne entistä enemmän.

Olin kuukauden aina öisin ylösnousseen mestarin Kuthumin koulussa, ja nyt olen vaihtanut Serafinan kouluun. Kuthumin kanssakin tuntui, että olen tarkkailuluokalla, varsinkin sen yhden kerran jälkeen, kun minut heitettiin koulusta ulos. Nyt sitten Serafinan kanssa en muista öistä mitään, mutta päivät alkaa olla vähän outoja. Ihan kuin joku olisi muuttumassa.

Kannatan suuresti yötyöskentelyä, sillä silloin tietoinen mielemme ei pääse sorkkimaan väliin. En muista onko yhtään yötä vuosiin ollut sellaista, etten olisi itse määritellyt mihin tahdon. Se voi olla koulutusta, joku tietty ylösnoussut mestari tai enkeli tai yksisarviset ketä haluan tavata, tai jotain palvelutyötä, parannusta tai ihan mitä tahansa. Mitä korkeammalla käy energioissa, sitä vähemmän aamulla muistaa. Muistan hyvin monia lähtöjä ja tuloja, missä tapaan tuttuja. Olen sitä mieltä, että se on ihan totta, tutut ovat menossa omiin hommiinsa ja minä omiini, ja risteysasemilla tavataan.

Askarruttaa myös tuo kavereiden ja tuttujen kehon oireileminen. Miksi ihmeessä hyvin monet tutuista ovat nyt ongelmissa selän ja/tai lonkkien ja/tai jalkojen tms kanssa? Oisko tää joku isompikin asia? En jaksa uskoa, että näillä ihmisillä ihan normi selitykset täysin toimisivat, eli siis liian raskaat taakat, ei halua eteenpäin yms. Ehkä kyse on kehon kristallisoitumisesta, joka meille kaikille tapahtuu hiljalleen. Ihmiset muuttuvat aika toisenlaisiksi, ja luumme muuttuvat kirjaimellisesti kristallisiksi. Se on jo menossa, ja tapahtuu tietysti ihan automaattisesti. Vähitellen myös kasvamme – taas – pidemmiksi ja kallonmuotokin muuttuu pitkänomaisemmaksi, ihan kuten oli ennenkin. Vitsi, meistähän tulee alieneja. Eikun mehän ollaan jo, kaikki asutaan planeetalla avaruudessa, mitä siis muita kuin avaruusolentoja oltaiskaan.

Politiikkakin on aiheuttanut ihmeellisiä kysymysmerkkejä taas viime aikoina. Niin monta tuttua ja läheistä on erilaisissa yhteiskunnallisissa jutuissa mukana, että pääsen selittämään omia teorioitani aikas laajalle.  Hieno juttu. Juuri selitin yhdelle miten auraus ja hiekoitus tehdään aina keski-ikäisten tai sitä vanhempien miesten ehdoilla. Tai voi siellä joku nuorempikin olla, mutta asenne on sama. Ai miten niin? No, siten niin, että ikinä koskaan ei aurata oikeasti sieltä, mistä ne ihmiset kulkee, joilla ei ole autoa. Tai jos, niin ei ainakaan hiekoiteta. Esimerkkejä löytyy mistä tahansa. Viime vuonna oli tosi hupaisaa, että meillä ei päässyt mitään kautta peilikirkkailla jalkakäytävillä bussipysäkille, kun ei ollut kenenkään päähän pälkähtänyt hiekoittaa kulkureittejä muuta kuin parkkipaikalle… Samalta näyttää tänä vuonna. No joo, sori, politiikkaa. Mutta eikö ois hieno vaaliteema ensi keväälle? Ois niin ihana, jos kaikki, jotka huolehtivat julkisista palveluista jollain tavalla, velvoitettaisiin käyttämään niitä myös itse vähintään vuoden. Niin, ja arkkitehdit piirtämiään taloja. Jne.

Kommentit

Muita juttuja

Uskaltaisinko olla onnellinen

Tyhmyyttä ja tahdittomuutta, mutta nyt jo kultaista energiaa