Serafinan vuoro, ja tavisenkeleiden


Serafinan opisto alkaa huomenna, ja yläkerta vähän toppuuttelee. Nimittäin yhteen aloituspäivään ei mahdu ihan kaikki, mitä mielessä pyörii. Lisäksi arkkienkeli Metatron sanoi hyvin kuivasti, että kyseessä on kurssin alku, ei sen loppu. Mutta kun… Ois paljon mielenkiintoista ja innostavaa, mutta ehkä ryhmä kulkee omassa tahdissaan ja on parempi rakentaa vahva pohja kuin hypätä suoraan askelmalle 17. Tai 33. Tai ehkä paremminkin 13.

Olen sivumennen sanoen melkoisen lääpälläni nykyään numeroon 13. Perinteisesti se numerologiassa luokitellaan karmanumeroksi, eli jotain on tullut tehtyä pieleen edellisessä elämässä, kun tällaisella numerolla raskautetaan. Mikä on aa ehkä osatotuus, joka kyllä koskee kaikkia muitakin bee väärin cee ei ymmärrä energioista yhtään mitään. Siksipä tunnenkin suurta ylpeyttä, koska omalla kartalla on yhdessä kohtaa 13. Hyvä minä, mestaruusmatkalla. Kuten kaikki tietysti tajusi, ei mitään ylpeilyn aihetta, niinhän me kaikki:).

Myös ensi viikolla alkava enkelien peruskoulu on mielessä, vaikka se onkin jo pitkälle valmis. Olen aina ollut sitä mieltä, että arjessa meidän pitää elää, vaikka kuinka enkelin kanssa touhuamme, ja on ihan älytöntä, että emme hyödynnä saatavilla olevaa apua muuten kuin asioissa, jotka ovat ns. henkistä tietä. Kyllähän kaikki jaksaa kurssin ajan olla valaistuneita, ja vielä vähän sen jälkeenkin, mutta sitten vasta sen henkisen kasvun määrän voi mitata, kun elää omaa arkeansa omien juttujensa kanssa. Siksi on kiva aloittaa ihan aakkosista enkelien kanssa. Onpa sitten siinäkin osallistujilla vahva pohja, mistä mennä eteenpäin, mihin menevätkään.

Ihana Iisalmi
Oli aivan mahdottoman mukavaa istua bussissa pitkästä aikaa. Tai no pitkästä ja pitkästä… minusta tuntuu, etten ole ollut missään ikuisuuksiin, vaikka ei siitä taida olla kuin muutama kuukausi. Niin kovasti on energiat muuttuneet, että kaikesta on jo kauan. Joka tapauksessa bussissa oli mukavaa, ja Iisalmessa myös. Iisalmi on ihmeellinen kaupunki, sillä on ihan omanlaisensa energia, joka poikkeaa tyystin sen ympäristöstä ja muista sen puolen kaupungeista.

Kaverini taidenäyttelyn pystytys oli elämäni helpoin, valitettavasti ei yhtään rautalankaa, ei kurkottelua eikä putoamispelkoisen kauhunhetkiä tikkailla. Vain valmiita koukkuja ja paikkoja, mihin ne laittaa. Kyllä ne iisalmelaiset osaa. Tärkeintä tietysti oli mallailla sopiiko ikioma aina nykyään matkassa kulkeva kristallikallo orkideoiden joukkoon…



Oli myös mukavaa nähdä suuri määrä kevään merkkejä, vaikka lumi ja jää lisääntyivät mitä syvemmälle Savoon mentiin. Iisalmessa ei niin kamalasti kuitenkaan, mutta sitten kun tuli taas vähän etelämmäs, oli hanget korkeat nietokset. Outoa… Kurkia, joutsenia, teeriä, paljon paljon lintuja, jotka on sitä mikä-lienee-heimoa, leskenlehtiä, silmuja puissa, vaaleanpunainen taivas ja vaaleansininen jää olivat hienoja. Kaunista kuin mikä. Ja olin lisäksi todella onnellinen ynnä kiitollinen, ettei tarvi asua siellä.

Ei paikoissa mitään vikaa, mutta ois vielä pidempi matka lentokentälle, ja se alkaa olla aika iso kysymys. Missään tapauksessa en halua pääkaupunkiseudulle, muutakin tekemistä kuin sen energiaa puhdistaa. Enkä halua luultavasti rannikollekaan, paitsi että kuuleman mukaan yksi edellisistä elämistä oli merellä seikkailua, joten saattaishan se olla viihtyisää. Hesarin testi sanoi, että henkinen kotikuntani on Inari tai vaihtoehtoisesti Turku. Hmm.

Ois kyllä somaa, kun tietäisi missä haluaa asua, koska sitten, kun löytää sen oman paikkansa, maatähti vasta loksauttaa minun kauttani tulevat valokoodit kunnolla tänne planeetalle. Vitsi on tietysti siinä, että en halua kysyä arkkienkeli Sandalfonilta enkä muilta siipiveikoilta kommenttia tai apua, koska sitten pitäisi tehdä asialle jotain. Ja sehän ei käy, ajatelkaas jos pitäisi vihdoin tuntea syvää tyytyväisyyttä ja onnellisuutta… juu ei vielä.

Pohdintoja
Olen päässyt Tim Whildin koulutuksessa siihen pisteeseen, että riitelen Timin kanssa mielessäni. Hyvin kätevää, sitten kun on Skype-aika, ei tarvi enää käydä asioita läpi yhdessä. Nyt kinasin vähän samantyyppistä juttua kuin asuinpaikka, nimittäin onko pakko tuntea olevansa kotonaan täällä. En tahdo ettekä voi pakottaa, sanoo indigo ja sisäinen Pikku Myy. Vieläkin on se sisäinen pelko tai mikä lie, että jos kotiudun liikaa, en pääse koskaan kotiin. Tai ehkä se on lojaalisuus. Ei minun koti, ei minun Äiti Maa. Ja sitten on huono omatunto, kun kuitenkin tänne on tullut omasta halusta, kutsuttuna ja rakastettuna ja arvostettuna, ja jupisen koko ajan. Hienosti sain riideltyä mielessäni Timin kanssa tuosta. Katsotaan josko sanoisin jotain ihan oikeastikin.

Muutenkin vähän askarruttaa jotkut Timin jutut edelleen. On ihan tavattoman mukavaa, kun voi puhua hienoista teorioistaan ja myös henkisestä teknologiasta, sillä Thoth oli ilmiselvä nörtti, ja Tim muistaa paljon noista Atlantiksen ajoista. Luulen, että osa minun hahmottamisongelmista liittyy siihen, että on parikin elämää Kultaisella Atlantiksella, ja olen ajatellut, että muistot ja oivallukset liittyy vain yhteen. Ehkä siksi on vähän ristiriitaisia mielikuvia. Tai mistä minä mitään tiedän, ehkä onnistuin siellä olemaan monessa paikassa yhtä aikaa. Joka olisi kyllä kätevää nytkin.

Kommentit

Muita juttuja

Muutos on hyvästä, muutos on hyvästä, muutos on hyvästä, muutos on hyvästä…

Lyhyempi kuin kanan lento

Merlinin luo